Blogi

Kuvittele kaupunki

Suvi Auvinen 25/03/2021

Puhe Helsinki Symposiumissa 24.3.2021


Hyvä kuulija: missä tahansa oletkin, pysähdy hetkeksi. Minä haluan kuvitella sinun kanssasi hetken, ja tarvitsen siihen keskittymisesi. Vedä syvään henkeä nenän kautta sisään – ja puhalla suun kautta ulos. Toista tämä uudestaan – ja päästä irti jännityksestä ja kannattelusta. Vielä kerran sisään – ja ulos puhaltaessasi sulje silmäsi hetkeksi.

Ja nyt: kuvittele kaupunki. Anna mielikuvan rakentua tyhjyyden keskelle, täytä kuva niillä väreillä, muodoilla, hahmoilla, elementeillä, joita sinun kaupunkiisi kuuluu. Sinun kaupunkisi voi olla iso tai pieni, olemassaoleva tai kuviteltu, utopia tai dystopia. Mutta se on sinun. Silmät suljettuna kuvittele itsesi kävelemään kaupunkiisi. Mitä siellä ainakin on? Taloja? Katuja? Näetkö kaupungissa luontoa, ihmisiä tai muita eläimiä? Pysähdy kaupunkisi keskelle ja tarkenna katseesi johonkin yksityiskohtaan kaupungissasi. Tutki yksityiskohtaa ja uppoudu siihen. Onko se kaivon kannen kuviointi, liikennevalon nakuttava ääni, ikkunan heijastus vastapäisen talon seinässä? Ja vähitellen voit päästää irti kuvitelmastasi ja avata silmäsi.

Kuten huomattiin, jokaisen meidän sisällä on kuvitelma kaupungista. Me kuvittelemme, että puhumme samasta asiasta, kun puhumme kaupungista. Jokaisen meidän kaupunki on kuitenkin erilainen. 

Kaupunkeja kuvittelemaan oli innostunut myös italialainen kirjailija Italo Calvino. Calvino puhui tuotannossaan paljon kaupungeista, ja vaikka kirjat on kirjoitettu pääasiassa 1950–70-lukujen aikana, ne kuvaavat hämmentävän hyvin kaupunkeja ylipäätään. Calvinon aikana autot olivat vasta yleistymässä, tietoliikenne oli olematonta ja kestävyys- ja ilmastokriisi olivat vasta harvojen tutkijoiden töissä esillä.

Italo Calvinon vuonna 1972 ilmestynyt Näkymättömät kaupungit kertoo kuvitteellista tarinaa tutkimusmatkailija Marco Polosta ja siitä, kuinka Polo raportoi löytämistään kaupungeista Tšingis-kaanille. Marco Polo kertoo uskomattomista kaupungeista, ja vähitellen Tšingis-kaani alkaa epäillä, että Polo keksii kaupungit päästään. Lopulta Polo ei enää lähde tutkimusretkilleen ollenkaan, vaan Tšingis-kaani ja Marco Polo kuvittelevat yhdessä sitä, millaisia erilaisia kaupunkeja voisi olla olemassa.

Näissä kuvitelmissa päästään lähelle olennaisia kysymyksiä: mikä määrittelee kaupungin?

Luen teille kolme otetta, ja esitän kolme erilaista kysymystä kaupungista.

Ensimmäinen kysymys: Mitä on kaupunkien evoluutio?

Lainaus:

Mauriliassa matkaajaa kehotetaan tutustumaan kaupunkiin ja samalla tutkimaan vanhoja postikortteja, jotka esittävät millainen kaupunki oli aikaisemmin: sama identtinen aukio jossa on kana linja-autoaseman paikalla, soittolava maantiesillan paikalla, kaksi neitoa päivänvarjoineen räjähdysainetehtaan paikalla. Ettei matkaaja tuottaisi pettymystä asukkaille, hänen on kehuttava korttien esittämää kaupunkia ja pidettävä sitä nykyistä parempana, mutta hänen on huolehdittava siitä että hänen pahoittelunsa muutoksista pysyvät tarkkojen sääntöjen puitteissa: vaikka myöntää suurkaupungiksi kasvaneen Maurilian erinomaisuuden ja vaurauden kun sitä vertaa provinsielliin Mauriliaaan, se ei korvaa tiettyä kadonnutta viehätystä josta kuitenkin saa nauttia vielä postikorteista.

Varokaa sanomasta heille, että joskus kaupungit seuraavat toisiaan samalla paikalla samannimisinä, ne syntyvät ja kuolevat toisiaan tuntematta, voimatta viestiä keskenään. On turha miettiä ovatko nämä parempia vai huonompia kuin entiset, koska niiden välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä, samoin kuin vanhat postikortit eivät esitä Mauriliaa sellaisena kuin se oli, vaan toista kaupunkia jonka nimi sattumalta oli Maurilia.

Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit

Kysymys siis kuuluu: Mitä on kaupunkien evoluutio? Milloin yksi kaupunki yhdellä paikalla muuttuu aivan toiseksi? Mikä kaikki on pysyvää, mikä olennaista sille, että kaupunki pysyy samana? Onko Helsinki tammikuussa 2020 sama kuin Helsinki tammikuussa 2021? Säilyvätkö kaupungit samoina koronan keskellä – jos niistä viedään ihmiset, mahdollisuudet kohtaamisiin, yhdessä rakentamiseen ja ajatteluun, siis kaikki mitä me kaupungeissa rakastamme? Mikä tekee kaupungista omanlaisensa, niin ettei sitä voi vaihtaa päittäin toisen kaupungin kanssa?

Toinen kysymys: Mikä määrittää kaupungin?

Lainaus:

Dorothean kaupungin voi kuvata kahdella tavalla: voi sanoa että neljä alumiinitornia kohoaa sen muureista joissa on neljä nostosiltaporttia, ja vallihaudan vesi laskee neljään vihreään kanavaan jotka halkovat kaupungin ja jakavat sen yhdeksään kaupunginosaan, jokaisessa on kolmesataa taloa ja seitsemänsataa savupiippua.

Tai voi myös sanoa niin kuin kamelimies joka minut toi: “Tulin tänne eräänä aamuna varhaisessa nuoruudessani, kaduilla kiirehti paljon ihmisiä torille, naisilla oli kauniit hampaat ja he katsoivat suoraan silmiin, kolme sotilasta soitti parvekkeella torvea, joka puolella pyöri pyöriä ja liehui värikkäitä lippuja. Sitä ennen en ollut tuntenut muuta kuin autiomaan tasangot ja karavaanitiet. Tuona aamuna Dorotheassa kuulin että elämässä ei ole sellaista hyvää jota en voisi toivoa itselleni.

Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit

Kysymys siis kuuluu: Mikä määrittää kaupungin? Onko olennaista sen talojen ja infrastruktuurin määrä, onko olennaista osata nimetä ja rajata kaupunginosat ja suorittaa väestönlaskentaa. Vai onko olennaisempaa se, miltä kaupunki tuntuu? Mitä kaupungin kaduilla kulkeva ihminen näkee, aistii ja kohtaa? Kun me kuvittelemme tulevaisuuden kaupunkeja, missä raameissa kuvitelmamme kulkevat?

Kolmas kysymys: Kenen katse määrittää kaupungin?

Lainaus:

Zemruden kaupunki saa muotonsa sitä katselevan mielialasta. Jos kuljet ja vihellät nokka pystyssä, opit tuntemaan sen alhaalta ylös: ikkunat, heiluvat verhot, suihkulähteet. Jos kävelet leuka rinnalla, kynnet kämmeniin upotettuina, katseesi tavoittaa paljasta maata, katuojia, viemäriaukkoja, jätepaperia. Et voi sanoa että yksi kaupungin puoli olisi todempi kuin toinen, mutta ylempänä olevasta Zemrudesta kuulet puhuttavan ennen kaikkea niiden jotka muistavat sen vaipuessaan alempaan Zemrudeen, kun kulkevat päivittäin samoja kadunpätkiä ja löytävät aamuisin seinustat edellisen päivän huonotuulisuuden peitossa. Meille kaikille koittaa ennemmin tai myöhemmin päivä jolloin laskemme katseemme pitkin vesirännejä emmekä pysty kohottamaan sitä katukiveyksestä. Päinvastainen tapaus on myös mahdollinen mutta harvinaisempi: siksi kiertelemme jatkuvasti Zemruden kaduilla ja silmämme kaivautuvat nyt kellareihin, perustuksiin, kaivoihin.

Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit

Kysymys siis kuuluu: Kenen katse määrittää kaupungin? Kenen katse kaupungit on aiemmin määrittänyt ja kenen katse ne tulee määrittämään tulevaisuudessa? Rakentuvatko kaupungit alhaalta, ihmisten tarpeista käsin, ylös päin? Vai rakentuvatko ne ylhäältä päätetyn kaavan mukaisesti, piittaamatta siitä, mitä niiden asukkaat todellisuudessa tarvitsisivat ja haluaisivat?

Jokainen meistä kantaa sisällään kuvia ja kuvitelmia kaupungeista. Siitä mitä ne ovat ja mitä ne voisivat olla. Ajatukset tulevaisuuden megakaupungeista on haastettu niin pandemoiden, ilmasto- kuin kestävyyskriisin vuoksi. Jos megakaupunkeja tulee tulevaisuudessa olemaan, täytyy miettiä miten ja mistä ne rakennetaan.

Kaupungistuminen on meneillään kaikkialla maailmassa. Tällä hetkellä maailmaan rakennetaan uutta kaupunkia yhden New Yorkin verran kuukaudessa. 

Eikä ihme. Kaupungit ovat ihania.

Kaupunki on pimeyden keskelle syttyvä lyhty. Se vetää meitä ihmisiä puoleensa vastustamattomasti, lupaa turvaa, yhteyttä ja lämpöä.

Kaupunki on anomalia. Se on ilmiö, jota yleinen sääntö ei ennusta. Se on luonnon muodostelmasta esiin työntyvä hammas, joka leikkaa horisontin.

Kuvittele kaupunki, joka ei tukahduta vaan vapauttaa sinut.

Kaupunki, joka rakentuu ihmisten ehdoilla ja ihmisiä varten, kestävästi ja viisaasti.

Selviämisopas somemasennukseen

Suvi Auvinen 02/11/2020

Sellainen vuosi sitten, että Wikipediaan lisättiin artikkeli Doomscrolling. Kyseessä on tietenkin se luuppi, jossa ihminen jää loputtomasti selaamaan toinen toistaan ahdistavampia uutisia ja masentuu siitä, miten päin helvettiä kaikki on menossa. Ei riitä, että korona viskoi maailman sijoiltaan: nyt vielä pitää kestää Yhdysvaltojen presidentinvaalit sekä se mayhem joka niistä seuraa, olipa tulos mikä tahansa. Ensin luimme tyhmien kotivirologien pätemistä puoli vuotta (TILASTOJA EI LUETA NOIN, YOU DUMB FUCKS!), ja nyt pitää sitten seurata kun kaiken maailman natsit jakavat muna pystyssä asekuvia Jenkeistä. 

Just. Vähempikin masentaa.

Sosiaalinen media ei kuitenkaan ole itsessään muuta kuin alusta. Ok, joissain tapauksissa kansanmurhia mahdollistava ja työntekijöitään kaltoinkohteleva alusta, mutta alusta silti. Ei kannata pelkästään ajatella että some on niin kamala, vaan tehdä itse asialle jotain. Vaikka kansanmurhiin tai työläisten asemaan on omilla postauksilla ja seuraamisilla vaikea vaikuttaa, voi kuitenkin itse säädellä paljon sitä, millaista sisältöä omien ja muiden silmien eteen päätyy. Ennen kuin heittää puhelimen kaivoon lopullisesti, kannattaa somessa tehdä ainakin nämä asiat.

  1. Lakkaa seuraamasta tyhmiä ryhmiä, ihmisiä ja someja

Erosin tänään ryhmästä, jossa sinänsä fiksut ihmiset muuttuvat ääliöiksi keskustellessaan Helsingin kaavoituksesta. En ollut koskaan kirjoittanut ryhmään mitään, mutta olin useamman kerran klikannut keskusteluja feedistä auki. Joka kerta alkoi vituttaa kuin pientä oravaa. (Ylipäätään fb:n naurureaktio pitäisi poistaa käytöstä, sitä ei käytetä mihinkään muuhun kuin muiden pilkkaamiseen. Historia ei tunne ainuttakaan tapausta, jossa naurureaktiolla olisi osoitettu jonkin oikeasti huvittavan asian olevan huvittava. Sen sijaan sitä käytetään asiallisten kommenttien naurettavaksi tekemiseen, provosoimiseen ja ylimalkaiseen mulkkuiluun.) Vihaseuraaminen on kuluttavaa vaikka teen sitä itsekin. Siis se, kun menet lukemaan jotain qanon-ryhmää tai jonkun pölhön instaa vain jotta voit sitten lähetellä screenshotteja kavereille siitä whatsappissa näyttääksesi, miten typerä joku on taas ollut.

Älä seuraa niitä tyyppejä, joiden sisällöstä tulee huono olo. Esimerkiksi insta antaa loistavan vaihtoehdon siihen, että ihmistä voi seurata ilman, että sen sisältöä tulee koskaan feediin tai storeihin. Niitä ihmisiä, joita on esimerkiksi työn vuoksi “pakko” seurata ei kuitenkaan tarvitse aktiivisesti, oikeasti seurata. Niitä ihmisiä, jotka pitää pitää fb:n kavereissa koska muuten olisi ylimielinen kusipää, ei tarvitse käydä stalkkaamassa ja niiden sisällön voi suodattaa omasta somesta pois. Twitterissäkin pystyy mykistämään yksittäisiä sanoja ja termejä, jos esimerkiksi vaalit ahdistavat liikaa.

Ja hei, älä ole niissä someissa, joista tulee huono olo. Insta on miljoona kertaa mukavampi ilmapiiriltään kuin Twitter, fb taas on boomereiden jättömaa. Jos niissä someissa on oltava vaikket haluaisi, tee niiden käyttäminen itsellesi mahdollisimman vaikeaksi. Poista puhelimesta äpit (suurin osa someista on kauheita käyttää puhelimen selaimella), blokkaa sivut tietokoneen selaimelta ja pura blokit vain kun joudut tekemään vaikka sitten sen työpostauksen.

  1. Ala seurata ja jakaa kivaa sisältöä

Kun ensin olet poistanut feedistäsi sen sisällön josta tulee paha olo, korvaa se kivoilla asioilla. Minä katson instassa reelsejä joissa on tanssivia ihmisiä tai pieniä söpöjä eläimiä. Some tarjoaa koko ajan lisää sitä mitä käyttäjä katsoo ja mistä tykkäilee.

Hyvä hakusana eri someihin kivalle sisällölle on wholesome. Sanalle ei ole hyvää suomennosta: se tarkoittaa jotain, mikä on myötätuntoista, positiivista, epäitsekästä, anteliasta ja muita kohottavaa ja tukevaa. Instassa hyvä paikka aloittaa on tili respectful memes. Twitterissä samalla tilillä on miljoona seuraajaa – minä olen yksi heistä. Twitterissä kannattaa seurata Yhdysvaltojen presidentin sijaan vaikka keksittyjä valasfaktoja twiittaavaa a whale factsia, emojeista dna-ketjuja arpovaa Every DNA:ta ja joka tunti uuden opossumikuvan twiittaavaa bottia Possum Every Hour.
Kun näet kivaa sisältöä, jaa se eteenpäin. Sillä vaikuttaa suoraan myös muiden somekärvistelijöiden fiiliksiin. Some rakentuu siitä sisällöstä jota me sinne tuotamme ja jaamme – jaa siis kivoja fiiliksiä herättävät jutut eteenpäin etenkin silloin, kun kaikkialta muualta vihmoo niskaan masennusta ja kauhua herättävää sisältöä!

  1. Älä vastaa jankkaajille

Some on loistava paikka levittää uutta tietoa uusille yleisöille. Sinun ei kuitenkaan tarvitse olla vastausautomaatti eikä päivystävä googlen operaattori. On hyvä että ihmisiä kiinnostaa ottaa selvää sinulle tärkeästä asiasta. Jos asiasta on kuitenkin jo olemassa kirjoitettua tietoa (niinku, mistä ei muka vielä ole?), voit ohjata kyselijät olemassa olevan tiedon ääreen. Sinulla ei ole velvollisuutta vastata jokaiselle kyselijälle loputtomiin.

Ja vaikka olisi kiva ajatella, että kyselijät ovat oikeasti kiinnostuneita esiin nostamastasi asiasta, on jatkuva kysely ja jankkaaminen yksi trollaamisen perusmuotoja. Silloin kyselijän tavoite ei ole saada uutta tietoa, vaan viedä sinun aikaasi ja saada sinut suuttumaan. Tässä yhtälössä häviäjänä olet vain sinä. Jos joku tulee kysymään lisää jakamastasi aiheesta, voit halutessasi ohjata olemassa olevien tietojen äärelle, mutta älä hukuta itseäsi loputtomaan kyselyluuppiin.

Jos jankkaaminen muuttuu häiristeväksi, voit fb:ssä ja Twitterissä piilottaa yksittäisiä vastauksia tai blokata häirikön. Älä hämäänny siitä, jos häirikkö yrittää naamioida trollaamisensa “keskusteluksi”. Joskus blokkaillessa voi mennä oikeasti kiinnostuneita ihmisiä trollipesuveden mukana, mutta sinä et ole vastuussa ihmisten kouluttamisesta. Sen sijaan olet vastuussa siitä, millaista sisältöä ja millaisia kommentteja seuraajiesi nähtäville jää. Somessa ei koskaan vastata vain kyselijälle tai “kyselijälle”, vaan kymmenille, sadoille ja tuhansille siläpareille, jotka eivät koskaan kommentoi mutta seuraavat kyllä käytävää keskustelua.

  1. Vedä rajat

Kukaan ei ihmistä pelasta kuin ihminen itse. Pätee sekä työhön että someen. Tietenkin olisi häiriköiden vastuulla jättää häiriköimättä ja kiusaamatta, mutta koska maailma ei näemmä toimi niin, pitää sinun suojella itseäsi. Omaa somea saa luvan kanssa rajata mieleisekseen. Seuraamisella, seuraamatta jättämisellä ja blokkaamisella voi rajata paljon, mutta niin myös sillä mistä aiheista postaa. Sinun ei tarvitse joka kerta käsitellä kaikkia maailman ongelmia, ei tarvitse ottaa kantaa asioihin niiden juuri tapahtuessa, ei tarvitse olla mieltä.

  1. Maailmaan ei vaikuta mitenkään se, luetko sinä uutisia

Juu juu, on hyvä olla perillä siitä mitä maailmassa tapahtuu, mutta jos uutiset ahdistavat, älä tykitä niitä suoneen 24/7. Ilmastokriisi ei pahene eikä ratkea vaikkei sitä seuraisi, korona leviää maailmassa ja Yhdysvallat on kaaoksessa, mutta sinun ei tarvitse seurata niiden etenemistä hetki hetkeltä. Uutisista pysyy riittävän kärryillä vähän vähemmälläkin selaamisella. Väitän että jos lukisi uutiset kaksi kertaa viikossa pysyisi ihan riittävän kärryillä. Se uutisnarkkaaminen neljätoista kertaa päivässä ei enää voi tehdä hyvää kenellekään.
Se ei tarkoita välinpitämättömyyttä, jos ei seuraa uutisia jatkuvasti. Jos uutiset ahdistavat, lue jotain muuta. On ihan ok bingettää RuPaul´s Drag Racea tai 2000-luvun alun high school draamoja sen sijaan, että seuraa tartuntatilastoja tai ääntenlaskua. Se seuraaminen kun ei lopputulokseen vaikuta mitenkään. Maailmalta ei kannata ummistaa silmiään, muttei ole myöskään mitään järkeä kantaa huolta niistä asioista, joihin ei voi itse vaikuttaa mitenkään. Kaikkein vähiten vaikutusta on uutisten lukemisella itku silmässä.

Kyllä tämä tästä vielä. Ottakaa siitä wholesome meemi.

Wholesome doggo

Oikeasti köyhä

Suvi Auvinen 21/08/2020

Kunnat ovat alkaneet jakaa vähävaraisille maksuttomia kasvomaskeja. Se on herättänyt keskustelun siitä, mistä köyhän tunnistaa. ”Ainakin Kymenlaaksossa on havaittu, että maskeja ovat hakeneet myös muut kuin vähävaraiset ihmiset”, todettiin Ylen uutisessa tällä viikolla.

Eteen päin lukiessa kuitenkin huomaa, ettei väitteelle ole mitään perusteita. Ei, Kymenlaaksossa ei ole havaittu tällaista, mutta kytätty on. Maskien jakamisen yhteydessä ei kerätä ihmisten henkilötietoja tai kysellä todisteita tuloista. Maskeja jakanut henkilökunta sanoo ”tunnistaneensa maskijonoista samalla paikkakunnalla asuvia ihmisiä, jotka eivät ole vähävaraisia.” Yhden pariskunnan on jopa nähty hyppäävän Volvoon maskit haettuaan!

Mitä täällä tapahtuu? Tiedämme, että koronakevään ja kesän aikana monien perheiden tulotaso on romahtanut. Yrittäjät ovat joutuneet sulkemaan ovensa, työntekijöitä on lomautettu ja irtisanottu. Ovatko maskinjakajat todella perillä jokaisen henkilökohtaisesta tilanteesta? Onko varmaa, ettei ”samalla paikkakunnalla asuvien ihmisten” tuloissa ole tapahtunut muutosta koronan vuoksi? Pitääkö mahdollisesti työttömäksi jääneiden ihmisten ensin myydä auto, ennen kuin saavat hakea parin kympin maskipaketin ilmaiseksi?

Tällainen uutisointi olettaa, että köyhyyden voi nähdä päälle päin. Köyhällä ei voi olla siistejä vaatteita. Kunnon köyhä on Tenavien Rapa-Ripa, jonka perässä kulkee aina pölypilvi täynnä syöpäläisiä. Köyhä tuskin kampaa tukkaa, köyhän lapsella valuu nenä jota niistetään hihaan. Köyhä ei tule paikalle autolla vaan polvillaan raahautuen, varpaat kengänkärjestä pilkottaen. Köyhällä on 80-luvun vaatteet, paitsi jos niissä on Disney-kuvioita, jolloin kyseessä ei ole köyhä vaan hipsteri. Köyhä ei voi olla tuttu.

Ylen jutussa päivitellään myös sitä, kuinka ruoka-apua voi myös hakea kuka tahansa. ”Käytännössä Helsingissä on pystynyt kuutena päivänä viikossa hankkimaan itselleen ilmaiset ruokatarvikkeet halutessaan”, sanoo diakonissajohtaja Matti Helin. Helsingissä on jutun mukaan harkittu avuntarvitsijoiden haastattelua ja rekisteröintiä. Siihen ei ole kuitenkaan lähdetty.

Me elämme keskellä ennenäkemätöntä pandemiaa. Ihmisten arki on muuttunut nopeasti, osalla hyvin radikaalisti. Tulot putosivat, menot jäivät tai jopa kasvoivat. Lapset piti yhtäkkiä ruokkia kotona viisi kertaa päivässä. Ruoka-avun piiriin putosi paljon uusia perheitä, erityisesti edustettuina olivat nuoret äidit, joilla on useampia lapsia. Ruokakassin jonottaminen etenkään korona-aikaan ei ole jännä ajanviete, jota ihmiset muuten vain harrastaisivat. Esimerkiksi Helsingin Kontulassa huhtikuussa 200 ihmistä jonotti ruoka-apua ilman turvavälejä. Luuletteko, että sinne menee joku huvikseen?

Hyvä on. Voi olla, että sekä ruoka-avun että ilmaisten maskien perässä voi tietysti aina olla joku yksilö, joka pystyisi ostamaan tuotteet itsekin. Mutta mitä sitten? Suurempi vaara on, että tunnistamisen, häpeän tai rekisteröinnin pelossa joku apua tarvitseva jättää hakematta sitä. Jos rekisteröintejä alettaisiin tehdä, vaarantaisi se koko avustusjärjestelmän. Osa ihmisistä ei eri syistä halua tai voi joutua erilaisiin rekistereihin. Mutta apu kuuluu sivistysvaltiossa kaikille.

Köyhyys eivät näy päälle. Tuttujen kyttääminen maskijonosta tai avuntarvitsijoiden autojen syynäys ovat pikkumaista ja ääliömäistä toimintaa. Se ei eroa siitä, kuinka rasistit ihmettelevät pakolaisten älypuhelimia. Olemme tilanteessa, jossa jokainen käytetty maski voi hillitä koronan leviämistä. Jos sotealan työntekijät repostelevat kovaan ääneen mediassa tarkkailevansa näkyykö maskijonoissa tuttuja, kynnys hakea välttämättömiä suojavarusteita kasvaa. Jos ihmistä luullaan hyvätuloikseksi ja perhe on esimerkiksi koronan vuoksi tipahtanut vähävaraiseksi, voi tilanne hävettää jo valmiiksi. Siinä ei tarvita enää ketään kyttäämään ja arvuuttelemaan, ovatkohan nuo oikeasti köyhiä.

VIIMEISIMMÄT ARTIKKELIT
KATEGORIAT
ARKISTOT
Twitter Instagram Facebook-f Linkedin