Blogi

”Jauhojengi” on ennen kaikkea journalismin kauhea epäonnistuminen

Eilen Iltalehden levittämä video Sanna Marinista kotibileissä lähti kierroksille, kun perinteinen media yritti kilpailla vauhdissa sosiaalisen median kanssa. Journalismia ja somea kuitenkin erottaa se, että journalismissa uutisoitavat jutut taustoitetaan ja tarkastetaan hyvin, eikä vain levitetä materiaalia sen lähteitä ja taustoja tarkistamatta ja arvioimatta, kenen intressi voi olla uutista levittää. Iltalehti heitti kaikki journalismin periaatteet romukoppaan huomatessaan, että videolla ja siitä repäistyillä, täysin keksityillä ja harhaisilla johtopäätöksillä, voidaan haravoida valtava määrä klikkejä lehden sivuille. Enemmän klikkejä, enemmän mainoseuroja, hiiteen totuus!

Olemme vuorokaudessa oppineet, että Ylilauta oli mitä ilmeisimmin koko ”jauhojengi”-termin takana ja tietoisesti lähti masinoimaa siitä kohua Twitteriin. Iltasanomat valitettavasti klikinhimoissaan nieli syötin ja toisti Ylilaudan fabrikoimat väitteet lähes sellaisinaan. Muut mediat lähtivät mukaan myllytykseen, kun Iltasanomien juttu lähti leviämään. Päivän edetessä vakavamminotettavat mediat kuitenkin alkoivat perääntyä jutusta. Muun muassa Helsingin Sanomat uutisoi eilen ensin siitä, että videolla puhuttaisiin ”jauhojengistä”, mutta poisti virkkeen myöhemmin jutustaan vähin äänin ja ilmoittamatta muutoksesta jutun lopussa, vaikka tämä on yleinen tapa ja tätä myös vaaditaan journalistin ohjeessa. Journalistin ohjeiden kohta 20 velvoittaa oleellisten asiavirheiden välitöntä korjausta ja sanoo: ”Verkossa olennaisen virheen korjaamiseksi ei riitä virheellisen tiedon tai jutun poistaminen, vaan yleisölle on kerrottava virheestä sekä miten ja milloin se on korjattu.” Toisin kuin YLE, lisäsivät Helsingin Sanomat ja Iltalehti juttujensa loppuun tiedon muutoksesta vasta monta tuntia muutoksen jälkeen. Tätä kirjoitettaessa Iltalehden päätoimittaja väittää Twitterissä, ettei juttuun tehty muutos ole oleellisen asiavirheen korjaus.

Nyt ollaan siis tilanteessa, jossa Suomen pääministeriä vaaditaan huumetesteihin siksi, että äärioikeistolaiset trollit saivat syötettyä journalistiselle medialle uutisankan. Iltalehti on mennyt paniikkivaihteelle ja julkaisee nyt samaa videota uudestaan hidastettuna, leikeltynä ja myös ”nimettömänä pysyttelevän ääniteknikon” analysoimana, jottei joutuisi myöntämään virheitään. Ja ei edes aloiteta siitä, että yksityiseltä tililtä otetun videopätkän levittäminen on mitä todennäköisimmin tekijänoikeusrikkomus tai siitä, ettei ”jauho” ole mitään huumeslangia pitkään alalla toimineiden poliisin tutkijoiden tai asianajajien mukaan.

Iltalehti on keltaiseen lehdistöön kuuluva tabloid, joka kalastelee klikkejä kyseenalaisin keinoin. Vaikka Iltalehteä pitäisi kuinka kyseenalaisena roskalehtenä, sen toimittajia kuitenkin sitovat journalistin ohjeet ja se kuuluu julkisen sanan neuvostoon. Iltalehdellä on aivan eri tavalla uskottavuutta ja painoarvoa kuin vaikkapa yksittäisillä twiittaajilla. Journalistisesta mediasta jutun lukeminen on tarkoittanut sitä, että joku on tarkistanut jutun lähteet ja siinä esitetyt väitteet – mitä journalistiselle medialle jää, jos tästä luovutaan? Jokainen tekee joskus kiireessä virheitä, mutta tällä kertaa kyse on vakavasta asiasta, jonka pohjalta kansainvälinen media nyt väittää Sanna Marinin käyttävän kokaiinia.

Jos suomalaiseen lehdistöön vaikuttaminen on näin helppoa, olemme täysin polvillamme deep fake-videoiden ja koordinoidun informaatiovaikuttamisen edessä. Elämme ylipäätään länsimaisessa yhteiskunnassa suurta luottamuskriisin aikaa. Ihmiset eivät luota poliitikkoihin, mediaan tai edes toisiinsa yhtä paljon kuin ennen, ja rakoileva luottamus saa meidät toimimaan typerästi ja vaikeasti ennakoitavasti. Se taas tekee demokratiasta ja yhteiskunnistamme haavoittuvaisia. Tuore osoitus siitä, mitä käy yhteiskunnille luottamuksen murentuessa, on esimerkiksi Yhdysvaltain kongressitalon valtaus alkuvuodesta 2020, ja koronarokotetta vastustavien salaliittoteoreetikoiden onnistuminen tappavan agendansa levittämisessa väestön keskuudessa myös Suomessa viime vuosina. Medialla ei ole yksinkertaisesti varaa nakertaa tätä luottamusta enää yhtään, ei tällaisilla typerillä virheillä, joita ei suostuta korjaamaan ja oikaisemaan.

Median ja yksittäisten journalistien ylpeys ei saa tulla vapaan ja luotettavan tiedonvälityksen tielle. Virheitä tekee työssään jokainen, mutta vastuullinen media kertoo rehellisesti kun moka on käynyt ja oikaisee virheensä. Nyt kuitenkin asian uutisoineen lehden toimittaja selittää Twitterissä huumeteorian tueksi sitä, että videolla näkyy epäilyttävän vähän tyhjiä pulloja ja laseja, joten tokihan siellä on huumeita käytetty.

Journalismi ei voi kilpailla somen kanssa samoilla säännöillä ja samalla logiikalla. Faktojen tarkistaminen ja taustoittaminen vie aikaa. Nyt tätä taustatyötä ei ole tehty, vaan ”I did my own research”-pohjalta on levitetty videota vain klikkien toivossa. Suomalainen media ei saa luopua sille tärkeimmistä arvoista ja periaatteesta vain muutaman lisämainoseuron tähden. Nyt aiheutettua haittaa yhteiskunnalle ei nimittäin voi helposti rahassa mitata.

Sortaako Helsinki lihansyöjiä?

Helsingin kaupunki tiedotti tänään, että se lopettaa lihan tarjoamisen kaupungin järjestämissä tilaisuuksissa 1.1.2022. Ilmoitus tuli samaan aikaan, kun Glasgow’n ilmastokokous on meneillään. Kokouksessa on vaadittu isoja toimia, jotta ilmaston lämpeneminen hidastuisi nopeasti. Tuoreimman IPCC 2021 -raportin projektioiden perusteella kriittinen 1,5 asteen lämpeneminen saavutetaan 6–11 vuoden sisällä. Teoilla on siis kiire.

Helsingin kaupungin lihattomuuslijaus aiheutti tuoreeltaan – tuskin kenenkään yllätykseksi – valtavan määrän somepaheksuntaa. Lihansyöjien oikeuksien perään penätään ja linjauksen vaikutusta kyseenalaistetaan. Heti tuoreeltaan autoritaarisen populismin kannattajat kyselivät esimerkiksi, miksi kaupungin tilaisuuksissa ei saa tarjota suomalaista lähilihaa, mutta ”kaukaa rahdattuja banaaneja” saa. MTK puolestaan syytti Helsinkiä viherpesusta, koska Maaseudun tulevaisuuden kuvituskuvaan oli löytynyt hiilikasa.

Selvennetäänpä tätä hieman.

Helsingin kaupunki on siis ilmoittanut, ettei sen järjestämissä tilaisuuksissa oletusarvoisesti tarjoilla kuin sesongin mukaista kasvisruokaa ja vastuullisesti pyydettyä kalaa. Kahvimaitona tarjoillaan kaurajuomaa lehmänmaidon sijaan. Jotta teon ilmastovaikutusta voisi arvioida tarkasti, pitäisi tietää ensin kuinka paljon kaupunki tarjoaa ruoka-annoksia vuositasolla. Jos tiedossa olisi aiemmin tarjotun lihan määrä, olisi tästä helppo laskea muutoksesta koitunut ilmastovaikutus. On selvää, että etenkin punaisen lihan vaihtaminen sesongin mukaiseen kasvisruokaan ja vastuulliseen kalaan on merkittävä ilmastoteko. Helsingin tiedotteesta ei käy ilmi, mikä on kaupungin kanta maitotuotteiden käyttöön, mutta jos lihaa ei annoksissa korvata juustolla vaan kalalla ja kasviproteiineilla, on päästövaikutus merkittävä. Sitran mukaan yksilön tasolla sekaruokavalion vaihtaminen kolmeen viikottaiseen kasvisruokapäivään pienentää päästöjä 5 % vuodessa. Säästö vastaa 2800 autoilukilometriä. Kaupungin mittakaavalla teko toki  skaalautuu aivan uusiin sfääreihin.

Banaanit vs. suomalainen liha ei ole mielekäs vertailu sekään. Ruoan hiilijalanjäljestä valtaosa syntyy aina alkutuotannossa. Nyrkkisääntönä voidaan sanoa, että kasvikset ovat vähäpäästöisempiä kuin liha, vaikka liha tuotettaisiin lähellä ja kasvikset tuotaisiin kaukaa. Ruoan hiilijalanjäljestä vain murto-osa tulee kuljetuksesta: esimerkiksi laivakuljetuksen osuus ruoan hiilijalanjäljestä on vain noin 0,2 % koko ruokaketjun ilmastopäästöistä. Lentorahtina kulkee vain pieni osa ruoasta, mutta sielläkin kuljetuksen osuudeksi jää vain noin 5 % ruoan koko hiilijalanjäljestä. Ilmastonäkökulmasta on siis dataan perustuen täysin loogista tarjota banaaneja eikä lihaa.

MTK:n sohaisu ruoan ja energiantuotannon vastakkainasettelulla on yksinomaan laiska. Helsinki on jo ilmoittanut luopuvansa kivihiilen käytöstä, ja on jo aikaistanut esimerkiksi Hanasaaren voimalaitoksen sulkemisen vuoden 2024 loppuun. Kokonaan kivihiilestä Helen luopuu viimeistään 2029. Energiaa ja ruokaa ei ole mitään järkeä asettaa vastakkain. Helsinki ei ole tilanteessa, jossa se voisi valita JOKO kivihiilestä luopumisen TAI lihan tarjoamisen lopettamisen. Helsinki tarvitsee ilmastotavoitteisiinsa päästäkseen MOLEMMAT nämä teot – ja lisäksi paljon muuta. Kivihiilestä luopumiseen verrattuna lihan tarjoamisen lopettaminen on yksinkertainen päätös, jonka voi tehdä välittömästi. Vaihtoehtoisia ruokia meillä on saman tien tukussa, kun taas uudenlaisen energiantuotannon aloittaminen väkisinkin vie kauemmin. Miksei siis tehtäisi ensin niitä ilmastotekoja, jotka ovat vaikuttavia, helppoja ja heti toteutettavissa?

Helsinki ei ole kieltänyt lihansyöntiä kaupunkilaisilta. Kouluissa ja hoitokodeissa lihaa tarjotaan, mutta Helsinki on linjannut puolittavansa niissäkin lihan ja maitotuotteiden tarjoamisen vuoteen 2025 mennessä. Julkisena toimijana kaupungilla on vastuu pyrkiä hiilineutraalia ja hiilinegatiivista elämää kohti. Helsinki on vastuussa nyt kasvaville nuorille helsinkiläisille siitä, että heillä ja kaikilla muillakin on jatkossa elinvoimaisia kaupunkeja, joissa voidaan elää hyvää hiilinegatiivista elämää. Lihan tarjoamisen lopettaminen Helsingin järjestämissä kokouksissa, seminaareissa, työpajoissa ja yleisötilaisuuksissa on juuri sellainen ilmastoteko, jonka kunta voi tehdä nopeasti ja helposti. Sitä ei ole tarkoitettu ainoaksi toimienpiteeksi, mutta sen merkitystä ei voi mitenkään väheksyä, jos tietää alkeellisimpiakaan tosiasioita ilmastoa lämmittävistä teollisuudenaloista.

Helsinki ei syrji tai sorra lihansyöjiä, vaan toimii vastuullisena suunnannäyttäjänä. Jokainen syököön kotonaan mitä haluaa, mutta päästäksemme yhteisiin ilmastotavoitteisiimme, on Helsingin avaus tervetullut konkreettinen ilmastoteko. Kuka lähtee mukaan seuraavaksi? 

Kuvittele kaupunki

Puhe Helsinki Symposiumissa 24.3.2021


Hyvä kuulija: missä tahansa oletkin, pysähdy hetkeksi. Minä haluan kuvitella sinun kanssasi hetken, ja tarvitsen siihen keskittymisesi. Vedä syvään henkeä nenän kautta sisään – ja puhalla suun kautta ulos. Toista tämä uudestaan – ja päästä irti jännityksestä ja kannattelusta. Vielä kerran sisään – ja ulos puhaltaessasi sulje silmäsi hetkeksi.

Ja nyt: kuvittele kaupunki. Anna mielikuvan rakentua tyhjyyden keskelle, täytä kuva niillä väreillä, muodoilla, hahmoilla, elementeillä, joita sinun kaupunkiisi kuuluu. Sinun kaupunkisi voi olla iso tai pieni, olemassaoleva tai kuviteltu, utopia tai dystopia. Mutta se on sinun. Silmät suljettuna kuvittele itsesi kävelemään kaupunkiisi. Mitä siellä ainakin on? Taloja? Katuja? Näetkö kaupungissa luontoa, ihmisiä tai muita eläimiä? Pysähdy kaupunkisi keskelle ja tarkenna katseesi johonkin yksityiskohtaan kaupungissasi. Tutki yksityiskohtaa ja uppoudu siihen. Onko se kaivon kannen kuviointi, liikennevalon nakuttava ääni, ikkunan heijastus vastapäisen talon seinässä? Ja vähitellen voit päästää irti kuvitelmastasi ja avata silmäsi.

Kuten huomattiin, jokaisen meidän sisällä on kuvitelma kaupungista. Me kuvittelemme, että puhumme samasta asiasta, kun puhumme kaupungista. Jokaisen meidän kaupunki on kuitenkin erilainen. 

Kaupunkeja kuvittelemaan oli innostunut myös italialainen kirjailija Italo Calvino. Calvino puhui tuotannossaan paljon kaupungeista, ja vaikka kirjat on kirjoitettu pääasiassa 1950–70-lukujen aikana, ne kuvaavat hämmentävän hyvin kaupunkeja ylipäätään. Calvinon aikana autot olivat vasta yleistymässä, tietoliikenne oli olematonta ja kestävyys- ja ilmastokriisi olivat vasta harvojen tutkijoiden töissä esillä.

Italo Calvinon vuonna 1972 ilmestynyt Näkymättömät kaupungit kertoo kuvitteellista tarinaa tutkimusmatkailija Marco Polosta ja siitä, kuinka Polo raportoi löytämistään kaupungeista Tšingis-kaanille. Marco Polo kertoo uskomattomista kaupungeista, ja vähitellen Tšingis-kaani alkaa epäillä, että Polo keksii kaupungit päästään. Lopulta Polo ei enää lähde tutkimusretkilleen ollenkaan, vaan Tšingis-kaani ja Marco Polo kuvittelevat yhdessä sitä, millaisia erilaisia kaupunkeja voisi olla olemassa.

Näissä kuvitelmissa päästään lähelle olennaisia kysymyksiä: mikä määrittelee kaupungin?

Luen teille kolme otetta, ja esitän kolme erilaista kysymystä kaupungista.

Ensimmäinen kysymys: Mitä on kaupunkien evoluutio?

Lainaus:

Mauriliassa matkaajaa kehotetaan tutustumaan kaupunkiin ja samalla tutkimaan vanhoja postikortteja, jotka esittävät millainen kaupunki oli aikaisemmin: sama identtinen aukio jossa on kana linja-autoaseman paikalla, soittolava maantiesillan paikalla, kaksi neitoa päivänvarjoineen räjähdysainetehtaan paikalla. Ettei matkaaja tuottaisi pettymystä asukkaille, hänen on kehuttava korttien esittämää kaupunkia ja pidettävä sitä nykyistä parempana, mutta hänen on huolehdittava siitä että hänen pahoittelunsa muutoksista pysyvät tarkkojen sääntöjen puitteissa: vaikka myöntää suurkaupungiksi kasvaneen Maurilian erinomaisuuden ja vaurauden kun sitä vertaa provinsielliin Mauriliaaan, se ei korvaa tiettyä kadonnutta viehätystä josta kuitenkin saa nauttia vielä postikorteista.

Varokaa sanomasta heille, että joskus kaupungit seuraavat toisiaan samalla paikalla samannimisinä, ne syntyvät ja kuolevat toisiaan tuntematta, voimatta viestiä keskenään. On turha miettiä ovatko nämä parempia vai huonompia kuin entiset, koska niiden välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä, samoin kuin vanhat postikortit eivät esitä Mauriliaa sellaisena kuin se oli, vaan toista kaupunkia jonka nimi sattumalta oli Maurilia.

Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit

Kysymys siis kuuluu: Mitä on kaupunkien evoluutio? Milloin yksi kaupunki yhdellä paikalla muuttuu aivan toiseksi? Mikä kaikki on pysyvää, mikä olennaista sille, että kaupunki pysyy samana? Onko Helsinki tammikuussa 2020 sama kuin Helsinki tammikuussa 2021? Säilyvätkö kaupungit samoina koronan keskellä – jos niistä viedään ihmiset, mahdollisuudet kohtaamisiin, yhdessä rakentamiseen ja ajatteluun, siis kaikki mitä me kaupungeissa rakastamme? Mikä tekee kaupungista omanlaisensa, niin ettei sitä voi vaihtaa päittäin toisen kaupungin kanssa?

Toinen kysymys: Mikä määrittää kaupungin?

Lainaus:

Dorothean kaupungin voi kuvata kahdella tavalla: voi sanoa että neljä alumiinitornia kohoaa sen muureista joissa on neljä nostosiltaporttia, ja vallihaudan vesi laskee neljään vihreään kanavaan jotka halkovat kaupungin ja jakavat sen yhdeksään kaupunginosaan, jokaisessa on kolmesataa taloa ja seitsemänsataa savupiippua.

Tai voi myös sanoa niin kuin kamelimies joka minut toi: “Tulin tänne eräänä aamuna varhaisessa nuoruudessani, kaduilla kiirehti paljon ihmisiä torille, naisilla oli kauniit hampaat ja he katsoivat suoraan silmiin, kolme sotilasta soitti parvekkeella torvea, joka puolella pyöri pyöriä ja liehui värikkäitä lippuja. Sitä ennen en ollut tuntenut muuta kuin autiomaan tasangot ja karavaanitiet. Tuona aamuna Dorotheassa kuulin että elämässä ei ole sellaista hyvää jota en voisi toivoa itselleni.

Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit

Kysymys siis kuuluu: Mikä määrittää kaupungin? Onko olennaista sen talojen ja infrastruktuurin määrä, onko olennaista osata nimetä ja rajata kaupunginosat ja suorittaa väestönlaskentaa. Vai onko olennaisempaa se, miltä kaupunki tuntuu? Mitä kaupungin kaduilla kulkeva ihminen näkee, aistii ja kohtaa? Kun me kuvittelemme tulevaisuuden kaupunkeja, missä raameissa kuvitelmamme kulkevat?

Kolmas kysymys: Kenen katse määrittää kaupungin?

Lainaus:

Zemruden kaupunki saa muotonsa sitä katselevan mielialasta. Jos kuljet ja vihellät nokka pystyssä, opit tuntemaan sen alhaalta ylös: ikkunat, heiluvat verhot, suihkulähteet. Jos kävelet leuka rinnalla, kynnet kämmeniin upotettuina, katseesi tavoittaa paljasta maata, katuojia, viemäriaukkoja, jätepaperia. Et voi sanoa että yksi kaupungin puoli olisi todempi kuin toinen, mutta ylempänä olevasta Zemrudesta kuulet puhuttavan ennen kaikkea niiden jotka muistavat sen vaipuessaan alempaan Zemrudeen, kun kulkevat päivittäin samoja kadunpätkiä ja löytävät aamuisin seinustat edellisen päivän huonotuulisuuden peitossa. Meille kaikille koittaa ennemmin tai myöhemmin päivä jolloin laskemme katseemme pitkin vesirännejä emmekä pysty kohottamaan sitä katukiveyksestä. Päinvastainen tapaus on myös mahdollinen mutta harvinaisempi: siksi kiertelemme jatkuvasti Zemruden kaduilla ja silmämme kaivautuvat nyt kellareihin, perustuksiin, kaivoihin.

Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit

Kysymys siis kuuluu: Kenen katse määrittää kaupungin? Kenen katse kaupungit on aiemmin määrittänyt ja kenen katse ne tulee määrittämään tulevaisuudessa? Rakentuvatko kaupungit alhaalta, ihmisten tarpeista käsin, ylös päin? Vai rakentuvatko ne ylhäältä päätetyn kaavan mukaisesti, piittaamatta siitä, mitä niiden asukkaat todellisuudessa tarvitsisivat ja haluaisivat?

Jokainen meistä kantaa sisällään kuvia ja kuvitelmia kaupungeista. Siitä mitä ne ovat ja mitä ne voisivat olla. Ajatukset tulevaisuuden megakaupungeista on haastettu niin pandemoiden, ilmasto- kuin kestävyyskriisin vuoksi. Jos megakaupunkeja tulee tulevaisuudessa olemaan, täytyy miettiä miten ja mistä ne rakennetaan.

Kaupungistuminen on meneillään kaikkialla maailmassa. Tällä hetkellä maailmaan rakennetaan uutta kaupunkia yhden New Yorkin verran kuukaudessa. 

Eikä ihme. Kaupungit ovat ihania.

Kaupunki on pimeyden keskelle syttyvä lyhty. Se vetää meitä ihmisiä puoleensa vastustamattomasti, lupaa turvaa, yhteyttä ja lämpöä.

Kaupunki on anomalia. Se on ilmiö, jota yleinen sääntö ei ennusta. Se on luonnon muodostelmasta esiin työntyvä hammas, joka leikkaa horisontin.

Kuvittele kaupunki, joka ei tukahduta vaan vapauttaa sinut.

Kaupunki, joka rakentuu ihmisten ehdoilla ja ihmisiä varten, kestävästi ja viisaasti.