Suvi Auvinen
25/03/2021
Puhe Helsinki Symposiumissa 24.3.2021
Hyvä kuulija: missä tahansa oletkin, pysähdy hetkeksi. Minä haluan kuvitella sinun kanssasi hetken, ja tarvitsen siihen keskittymisesi. Vedä syvään henkeä nenän kautta sisään – ja puhalla suun kautta ulos. Toista tämä uudestaan – ja päästä irti jännityksestä ja kannattelusta. Vielä kerran sisään – ja ulos puhaltaessasi sulje silmäsi hetkeksi.
Ja nyt: kuvittele kaupunki. Anna mielikuvan rakentua tyhjyyden keskelle, täytä kuva niillä väreillä, muodoilla, hahmoilla, elementeillä, joita sinun kaupunkiisi kuuluu. Sinun kaupunkisi voi olla iso tai pieni, olemassaoleva tai kuviteltu, utopia tai dystopia. Mutta se on sinun. Silmät suljettuna kuvittele itsesi kävelemään kaupunkiisi. Mitä siellä ainakin on? Taloja? Katuja? Näetkö kaupungissa luontoa, ihmisiä tai muita eläimiä? Pysähdy kaupunkisi keskelle ja tarkenna katseesi johonkin yksityiskohtaan kaupungissasi. Tutki yksityiskohtaa ja uppoudu siihen. Onko se kaivon kannen kuviointi, liikennevalon nakuttava ääni, ikkunan heijastus vastapäisen talon seinässä? Ja vähitellen voit päästää irti kuvitelmastasi ja avata silmäsi.
Kuten huomattiin, jokaisen meidän sisällä on kuvitelma kaupungista. Me kuvittelemme, että puhumme samasta asiasta, kun puhumme kaupungista. Jokaisen meidän kaupunki on kuitenkin erilainen.
Kaupunkeja kuvittelemaan oli innostunut myös italialainen kirjailija Italo Calvino. Calvino puhui tuotannossaan paljon kaupungeista, ja vaikka kirjat on kirjoitettu pääasiassa 1950–70-lukujen aikana, ne kuvaavat hämmentävän hyvin kaupunkeja ylipäätään. Calvinon aikana autot olivat vasta yleistymässä, tietoliikenne oli olematonta ja kestävyys- ja ilmastokriisi olivat vasta harvojen tutkijoiden töissä esillä.
Italo Calvinon vuonna 1972 ilmestynyt Näkymättömät kaupungit kertoo kuvitteellista tarinaa tutkimusmatkailija Marco Polosta ja siitä, kuinka Polo raportoi löytämistään kaupungeista Tšingis-kaanille. Marco Polo kertoo uskomattomista kaupungeista, ja vähitellen Tšingis-kaani alkaa epäillä, että Polo keksii kaupungit päästään. Lopulta Polo ei enää lähde tutkimusretkilleen ollenkaan, vaan Tšingis-kaani ja Marco Polo kuvittelevat yhdessä sitä, millaisia erilaisia kaupunkeja voisi olla olemassa.
Näissä kuvitelmissa päästään lähelle olennaisia kysymyksiä: mikä määrittelee kaupungin?
Luen teille kolme otetta, ja esitän kolme erilaista kysymystä kaupungista.
Ensimmäinen kysymys: Mitä on kaupunkien evoluutio?
Lainaus:
Mauriliassa matkaajaa kehotetaan tutustumaan kaupunkiin ja samalla tutkimaan vanhoja postikortteja, jotka esittävät millainen kaupunki oli aikaisemmin: sama identtinen aukio jossa on kana linja-autoaseman paikalla, soittolava maantiesillan paikalla, kaksi neitoa päivänvarjoineen räjähdysainetehtaan paikalla. Ettei matkaaja tuottaisi pettymystä asukkaille, hänen on kehuttava korttien esittämää kaupunkia ja pidettävä sitä nykyistä parempana, mutta hänen on huolehdittava siitä että hänen pahoittelunsa muutoksista pysyvät tarkkojen sääntöjen puitteissa: vaikka myöntää suurkaupungiksi kasvaneen Maurilian erinomaisuuden ja vaurauden kun sitä vertaa provinsielliin Mauriliaaan, se ei korvaa tiettyä kadonnutta viehätystä josta kuitenkin saa nauttia vielä postikorteista.
Varokaa sanomasta heille, että joskus kaupungit seuraavat toisiaan samalla paikalla samannimisinä, ne syntyvät ja kuolevat toisiaan tuntematta, voimatta viestiä keskenään. On turha miettiä ovatko nämä parempia vai huonompia kuin entiset, koska niiden välillä ei ole minkäänlaista yhteyttä, samoin kuin vanhat postikortit eivät esitä Mauriliaa sellaisena kuin se oli, vaan toista kaupunkia jonka nimi sattumalta oli Maurilia.
Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit
Kysymys siis kuuluu: Mitä on kaupunkien evoluutio? Milloin yksi kaupunki yhdellä paikalla muuttuu aivan toiseksi? Mikä kaikki on pysyvää, mikä olennaista sille, että kaupunki pysyy samana? Onko Helsinki tammikuussa 2020 sama kuin Helsinki tammikuussa 2021? Säilyvätkö kaupungit samoina koronan keskellä – jos niistä viedään ihmiset, mahdollisuudet kohtaamisiin, yhdessä rakentamiseen ja ajatteluun, siis kaikki mitä me kaupungeissa rakastamme? Mikä tekee kaupungista omanlaisensa, niin ettei sitä voi vaihtaa päittäin toisen kaupungin kanssa?
Toinen kysymys: Mikä määrittää kaupungin?
Lainaus:
Dorothean kaupungin voi kuvata kahdella tavalla: voi sanoa että neljä alumiinitornia kohoaa sen muureista joissa on neljä nostosiltaporttia, ja vallihaudan vesi laskee neljään vihreään kanavaan jotka halkovat kaupungin ja jakavat sen yhdeksään kaupunginosaan, jokaisessa on kolmesataa taloa ja seitsemänsataa savupiippua.
Tai voi myös sanoa niin kuin kamelimies joka minut toi: “Tulin tänne eräänä aamuna varhaisessa nuoruudessani, kaduilla kiirehti paljon ihmisiä torille, naisilla oli kauniit hampaat ja he katsoivat suoraan silmiin, kolme sotilasta soitti parvekkeella torvea, joka puolella pyöri pyöriä ja liehui värikkäitä lippuja. Sitä ennen en ollut tuntenut muuta kuin autiomaan tasangot ja karavaanitiet. Tuona aamuna Dorotheassa kuulin että elämässä ei ole sellaista hyvää jota en voisi toivoa itselleni.
Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit
Kysymys siis kuuluu: Mikä määrittää kaupungin? Onko olennaista sen talojen ja infrastruktuurin määrä, onko olennaista osata nimetä ja rajata kaupunginosat ja suorittaa väestönlaskentaa. Vai onko olennaisempaa se, miltä kaupunki tuntuu? Mitä kaupungin kaduilla kulkeva ihminen näkee, aistii ja kohtaa? Kun me kuvittelemme tulevaisuuden kaupunkeja, missä raameissa kuvitelmamme kulkevat?
Kolmas kysymys: Kenen katse määrittää kaupungin?
Lainaus:
Zemruden kaupunki saa muotonsa sitä katselevan mielialasta. Jos kuljet ja vihellät nokka pystyssä, opit tuntemaan sen alhaalta ylös: ikkunat, heiluvat verhot, suihkulähteet. Jos kävelet leuka rinnalla, kynnet kämmeniin upotettuina, katseesi tavoittaa paljasta maata, katuojia, viemäriaukkoja, jätepaperia. Et voi sanoa että yksi kaupungin puoli olisi todempi kuin toinen, mutta ylempänä olevasta Zemrudesta kuulet puhuttavan ennen kaikkea niiden jotka muistavat sen vaipuessaan alempaan Zemrudeen, kun kulkevat päivittäin samoja kadunpätkiä ja löytävät aamuisin seinustat edellisen päivän huonotuulisuuden peitossa. Meille kaikille koittaa ennemmin tai myöhemmin päivä jolloin laskemme katseemme pitkin vesirännejä emmekä pysty kohottamaan sitä katukiveyksestä. Päinvastainen tapaus on myös mahdollinen mutta harvinaisempi: siksi kiertelemme jatkuvasti Zemruden kaduilla ja silmämme kaivautuvat nyt kellareihin, perustuksiin, kaivoihin.
Italo Calvino, Näkymättömät kaupungit
Kysymys siis kuuluu: Kenen katse määrittää kaupungin? Kenen katse kaupungit on aiemmin määrittänyt ja kenen katse ne tulee määrittämään tulevaisuudessa? Rakentuvatko kaupungit alhaalta, ihmisten tarpeista käsin, ylös päin? Vai rakentuvatko ne ylhäältä päätetyn kaavan mukaisesti, piittaamatta siitä, mitä niiden asukkaat todellisuudessa tarvitsisivat ja haluaisivat?
Jokainen meistä kantaa sisällään kuvia ja kuvitelmia kaupungeista. Siitä mitä ne ovat ja mitä ne voisivat olla. Ajatukset tulevaisuuden megakaupungeista on haastettu niin pandemoiden, ilmasto- kuin kestävyyskriisin vuoksi. Jos megakaupunkeja tulee tulevaisuudessa olemaan, täytyy miettiä miten ja mistä ne rakennetaan.
Kaupungistuminen on meneillään kaikkialla maailmassa. Tällä hetkellä maailmaan rakennetaan uutta kaupunkia yhden New Yorkin verran kuukaudessa.
Eikä ihme. Kaupungit ovat ihania.
Kaupunki on pimeyden keskelle syttyvä lyhty. Se vetää meitä ihmisiä puoleensa vastustamattomasti, lupaa turvaa, yhteyttä ja lämpöä.
Kaupunki on anomalia. Se on ilmiö, jota yleinen sääntö ei ennusta. Se on luonnon muodostelmasta esiin työntyvä hammas, joka leikkaa horisontin.
Kuvittele kaupunki, joka ei tukahduta vaan vapauttaa sinut.
Kaupunki, joka rakentuu ihmisten ehdoilla ja ihmisiä varten, kestävästi ja viisaasti.
